En varmasti ollut ainoa, joka vuodenvaihteessa ajatteli, että vuosi 2020 on niin minun vuoteni. Nyt mennään, eikä meinata! Tässä kohtaa kevättä ajatus alkaa vähän jo naurattaakin. Muutosta elämään on kyllä tullut, mutta ei ehkä kaikilta osin sillä tavalla kuin olin toivonut. 

Odotetut reissut on siirretty tai peruttu, ja ravintolaelämykset ovat jääneet vähiin. Ehkä jatkossa osaan lisätä toiveideni loppukaneetiksi ”ilman että koronan kaltainen pandemia muuttaa koko maailman.” Silti koronakevät on tuonut hyvääkin, nimittäin kaksi tärkeää oivallusta.

Tämän blogin piti avautua jo helmikuussa. Ensin se viivästyi teknisten haasteiden vuoksi, sitten niskan päälle pääsi flunssakierre. Kun perjantaina 13. maaliskuuta tein jo etätöitä työnantajana suosituksesta, vaikka minun piti alun perin olla lomalla Tallinnassa, tajusin, että keväästä voi tulla ihan erilainen kuin luulin. 

Nyt tajuan, että tästä koko vuodesta tulee poikkeuksellinen.

Koronakevät, päivä 31, tapahtunut tähän mennessä:

Olen ollut oma-aloitteisessa (ja myöhemmin lääkärin flunssakierteen takia suosittelemassa) kotikaranteenissa nyt jo yli kuukauden. Käynnissä on 31. päiväni, jolloin olen tekemisissä muiden kanssa vain pakosta turvavälin päästä ja niin harvoin kuin mahdollista.

 Ulkoilutan yhä koiraani ja käyn kaupassa, mutta ostokset koetan tehdä niin, ettei heti tarvitse mennä takaisin. Sosiaaliset suhteet olen hoitanut sähköisesti: soittamalla ja videopuheluilla.

Yksin oleminen ja eläminen ei sinällään ole uutta, ja etätöitäkin tein välillä kolmisen vuotta putkeen. Koronakevät on kuitenkin muuttanut arkeani merkittävästi, sillä siitä puuttuu vapaus valita ja lähteä. Se on ollut minulle raskainta ja suurin oivallukseni tähän mennessä. Vapaus on minulle paljon tärkeämpi asia kuin olen aiemmin tajunnutkaan.

Näiden 31. päivän aikana olen ehtinyt murehtia yksinäisyyttä, sillä välillä olen kaivannut halausta enemmän kuin koskaan. Olen ehtinyt suuttua niille, jotka huolettomasti tapaavat ystäviään, hipelöivät paljain käsin ruokapakkauksia ja puskevat liian lähelle kaupassa.

Olen tuntenut itseni huonoksi ihmiseksi, kun koen kärsiväni tästä enemmän kuin ne, joilla on joku ihminen seuranaan – ja heti perään iloinnut siitä, etten ole jumissa huonossa parisuhteessa. Kotikaranteeni sellaisessa tilanteessa vasta kamalaa olisikin. Ja miten yksinhuoltajat tästä selviävätkään, kun minä en meinaa selvitä itseni ja koirani rutiinien pyörittämisestä?

Koronakevään vuoristoradassa olen vain kyytiläinen

Olen ehtinyt tylsistyä ja pitää listaa, mitä teen heti, kun tämä on ohi. Olen ahdistunut lomautusten ja konkurssien uhka -uutisten takia. Olen ahdistunut kuolemista ja pelännyt läheisen menettämistä; myös omaa sairaustumistani. 

Olen ahdistunut maailman taloudesta, matkailu-, ravintola- ja pienpanimoalan tulevaisuudesta ja siitä, milloin ja voiko enää matkustaa huolettomasti?

pienen parvekkeen kalusteet

Neljään vuoteen en ole parvekettani juuri käyttänyt, sillä se on niin pieni. Koronakevät kannusti nyt hankkimaan kasaantaittuvat kalusteet.

Olen tuntenut huonommuutta, kun muilla näyttäisi olevan kyky käyttää kaikki uusi aika hyödyksi: puolet maailmasta tuntuu siivonneen joka paikan ja toinen puoli löytäneen mahtavan kuntoilukipinän. Itse olen tehnyt paljon töitä hyvällä draivilla ja vapaa-ajallani – siirtyessäni työpöydäksi muuttuneen ruokapöydän äärestä sohvalle – muuttunut täysin lamaantuneeksi.

Onneksi pahin vaihe siitä meni ohi viikossa ja somesta on ollut paljon apua. Kun instatuttavani Lontoosta laittaa tsemppiviestiä ja seuraamani vaikuttaja puhuu ahdistuksesta ja armosta itseä kohtaan, tajuan, etten ole ajatuksineni yksin.

Olen ehtinyt myös lopultakin siivota vaatehuoneen ja kokea siivouksen jälkeisen tyyneyden tilan, leipoa hapanjuurileipää ja älyttömän hyvää pizzaa, syödä aivan liikaa sipsejä ja suklaata, murehtia lihomista, avata roseeviinikauden, käydä ulkoilemassa ja ilahtua kevään heräämisestä, aloittaa jälleen kerran epäsäännölliset kehonhuoltoharjoitteet, sisustaa neljä vuotta tyhjän panttina olleen miniparvekkeeni sekä ottaa C Moren ja BookBeatin koejäsenyyden.

Nyt, kun katson pitkää mutta silti vajaista listaa, alan ymmärtää, miksi jo odotin pääsiäisloma, vaikka en päässytkään Joensuuhun niin kuin olin kovasti toivonut. 

Minulle kotikaranteenijakson alku on ollut yhtä voimakkaiden tunteiden vuoristorataa, jossa on menty eteenpäin joko täysillä tai ei ollenkaan. Sellainen on kovin väsyttävää.

Kultaisia reunuksia on välillä jo näkyvissä

Nyt uskon, että pahin on osaltani nähnyt, vaikka se, ettei tämän kestoa voi etukäteen tietää, onkin rassaavaa. Toinen oivallukseni liittyykin tähän: en viihdy omassa elämässäni päättämättömyyden tilassa.

Viinihetki ystävien kanssa onnistuu korona-aikana etänäyhteyksin.

Enpä olisi uskonut, että etäviinit kavereiden kanssa voi olla näin piristävä asia kuin mitä ne nyt poikkeusoloissa ovat olleet.

Epävarmuus on henkisesti rasittavaa, joten mieluummin pyrin ratkaisemaan tilanteen johonkin suuntaan, kun odotan loputtomiin, että joku muu tekee ratkaisunsa tai tilanne ratkeaa muutoin. 

En tee hätiköityjä ratkaisuja, mutta usein asetan itselleni takarajan tehdä valita. Koronan runnellessa maailmaa, olen joutunut nostamaan käteni pystyyn ja toteamaan, että se on asia, johon en voi vaikuttaa ja se kannattaa hyväksyä mahdollisimman pian.

Tämä oivallus konkretisoitui jotenkin nyt pääsiäisen aikaan. Jos en voi muuttaa tilannetta, voin yrittää tehdä siitä itselleni niin hyvän kuin mahdollista. Murehtiminen ei tuo mitään hyvää, joten siihen ei kannata keskittyä.

Sen sijaan nyt jos koskaan on sopiva aika kuunnella kaikki ne kirjat, joita en ole ehtinyt vielä lukea. Opetella torkuttamisen sijaan heräämään tasan kuudelta, jotta aamulenkillä ei ole viikonloppunakaan ruuhkaa, ja ommella sohvaan vihdoin uusi päällys. 

Ehkäpä kokeilen myös pullan leipomista, vaikka vuoden 2003 pesäpalloina uunista tulleet murikat ovat yhä muistissa. Tai sitten en, se ei ole niin vaarallista

Oleellisinta on nyt kuitenkin mennä eteenpäin päivä kerrallaan, hyväksyä tunteiden vaihtelut ja saamattomuuden hetket, mutta välttää vajoamista synkkiin ajatuksiin ja liian syvälle sohvan uumeniin. Ajattelin ottaa entistä enemmän mallia luonnosta, joka herää kevääseen koronasta huolimatta – ja pysähtyä iloitsemaan pienistä asioista. Olkoon se sitten aamulenkillä linnunlaulu tai kahvipannun pohjalle jäänyt kahvitilkka, jota juuri siinä hetkessä arvostan.

Itselleni tärkeää on myös kerätä tämän koronan tuoman sosiaalisen kokeen opit itsestäni talteen ja tarkastella tulevaisuuden haaveitani ehkä uudelleenkin niiden valossa.

Ps. Oiva aamusmoothie tulee parista pienestä ruskeaksi menneestä banaanista, noin puolesta desistä jäisiä tyrnejä ja lorauksesta kauramaitoa.

Ps. 2. Testasin tätä hapanjuurireseptiä pääsiäispitsoihini ja se toimi todella hyvin.

Tags:

2 Comments

  1. Vapauden menetys, vaikka se on vain ajatus, on se pahin. Arkeni on itse asiassa aika samanlaista, vähemmän kiireistä tosin. Mutta nyt ei ole mahdollisuutta lähteä & mennä silloin ja sinne kuin haluan.

    Jossain oli listattu kolme etäilyn aikana korostuvaa ihmistyyppiä ; kotikuntoilija, konmarittaja ja gissutteleva leipuri… Tunnistin itseni…

  2. Arki ei tosiaan ole valtavasti muuttunut, mutta se, ettei kotona oleminen ole oma valinta vaan pakko, se on raskasta. Toivon kuitenkin, että pian pääsemme siirtymään asteittain vapaampaan elämään. Jos noista kolmesta tyypistä pitää valita jokin, olen varmaan tuo gissutteleva leipoja – kuntoilu ja konmaritus on jäänyt vähiin 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.